Skam ja illuusio aikuisuudesta

Se oli nimenomaan yhdeksäs jakso, joka sai miettimään, että onhan tämä Skam aika hyvä sarja.

Ensin pohjustus.

Kävin yläasteeni koulussa, jossa toimi myös lukio samoissa tiloissa. Tämä tarkoitti, että oleskelutilat olivat noin suurelle joukolle teinejä melko vähissä. Yksi paikka kuitenkin oli: kulku terveydenhoitajan vastaanotolle kävi koulun alakertaan johtavien portaiden kautta, ja noiden jykevien betoniportaiden takana sijaitsi lähes valoton tila, jossa oli muutama sohva.

Sohvilla maleksiminen oli kuitenkin yläastelaisilta kielletty, sillä hämärä alue portaiden takana oli yksinomaan lukiolaisille tarkoitettu taukotila. Sitä tietysti luulisi, että kun laumalta murrosikäisiä kieltää jotain, kielletyn hedelmän efekti alkaa itää. Siksi onkin erikoista, että vaikka yläasteellani oli varsin levotonta, sohvat saivat silti olla enimmäkseen rauhassa.

Sohva-alue oli kieltämättä kiehtova, mutta ei kieltojen, vaan kirjoittamattoman kunnioituksen takia. Sohvilla oleili vanhempia ihmisiä, jotka kyllä kävivät aivan samaa koulua kuin me muutkin mutta eivät olleet samasta maailmasta. Meitä kutsuttiin koululaisiksi, heitä opiskelijoiksi. Portaiden takana sohvilla oli juuri sen verran pimeää, että sieltä näki hyvin valoon mutta ei toisin päin, ja silti juuri sen verran valoisaa, että siellä näki valmistautua koitokseen, jota kutsuttiin koeviikoksi. Muistan vieläkin miten kasilla ja varsinkin ysillä mietin, että miten sellaisesta oikein on tarkoitus selviytyä, fysiikkaa ja historiaa sekaisin. Sohvat totisesti erottivat lapset aikuisista.

Myöhemmin minusta itsestäni tuli lukiolainen samassa koulussa. Nyt oli minun vuoroni lojua hämärällä taukoalueella ja muodostaa sohvien pintaan ne ääriviivat, jotka joku portaissa kulkeva yläastelainen saattoi katseellaan erottaa, jos vain pysähtyi tuijottamaan pimeyteen vähän tarkemmin. En tosin edes ehtinyt ajatella koko asiaa tältä kantilta, sillä lukiossa kunnioituksen kohde vain vaihtoi paikkaa vieläkin ylemmäs: abeihin.

Minun ja abiturienttien välissä ei ollut kuin yksi lukuvuosi, mutta harppaus tuntui silti jopa suuremmalta kuin peruskoulun ja lukion välinen kuilu. Abithan vaikuttivat olevan Aikuisia, Jotka Ovat Tajunneet Homman Nimen. Eivätkä abit vain tuntuneet siltä: hehän olivat täysi-ikäisiä, osa jo omilleen muuttaneita, osa jatko-opinnoistaan varmoja. Ehkä minustakin joskus tulisi sellainen, mutta lukion ykkösellä tämä oli aika iso ehkä. Mieluummin sysäsin tätä ajatusta kauemmas kuin alkaisin murehtia kaikkea, mitä lukion viimeinen vuosi aiheuttaa.

Skamin yhdeksännessä jaksossa on aivan mainio tilanne, joka muistuttaa minua tästä kaikesta. Kohtauksessa päähenkilö Eva rohkaisee itsensä välitunnilla ja menee puhumaan pihapöydän ääreen kerääntyneelle abijoukolle. Varttuneet ja itsevarmat abit tuntuvat pelottavilta, eivätkä vähiten siksi, että he ovat lähettäneet Evalle uhkailukirjeen ja vainoavat tämän kavereita.

Tai näin Eva siis luulee. Paljastuu, että koko jutussa on kyse väärinkäsityksestä, sillä kuten Maria-niminen abi toteaa, heidän porukallaan ”on tärkeämpääkin tekemistä kuin ekaluokkalaisten listaileminen”. Tämän jälkeen Maria pitää abiturientin auktoriteetillaan Evalle lyhyen mutta miltei äidillisen puheen, jossa hän muistuttaa, että Evan ongelmat ovat oikeastaan aika mitättömiä. Maria tietää tämän, tietysti, koska on itsekin käynyt läpi samankaltaisia juttuja. ”Ykkösluokalla asiat ovat sekaisin”, hän muistuttaa.

Vitsihän on siinä, että kohtauksessa hädin tuskin aikuinen nuori nainen jakaa aikuismaisia neuvoja teinitytölle. Mutta ei kohtauksen olekaan tarkoitus olla mitään alleviivaavaa ironiaa, sillä tällainen sarja Skam nyt vain on: hahmojen välisistä konflikteista paisuu juuri niin suuria kuin teinit itse niistä tekevät.

Eva seurustelee, mutta silti eräässä jaksossa suutelee toisen pojan kanssa kotibileissä. Pusuttelu ei kestä kuin muutaman sekunnin eikä, kuten Maria toteaa, kieltämättä ole mikään universumin suurin skandaali. Siitä huolimatta sarjan teinit puivat tätä pian jo koko koulun korviin leviävää pusugatea monessa jaksossa näkökulmasta toiseen, koska heille se on tärkeää, ja asia pitää selvittää.

Tästä itsestään Skam ei halua tehdä naurettavaa, ja miksi tekisikään? Käsikirjoitus ottaa nuoret asiaankuuluvan vakavasti aina silloin kun siihen on tarvetta, välillä vähemmän vakavasti. Tätä tukee hienosti myös ratkaisu jättää (ainakin ensimmäisellä kaudella) aikuiset lähes kokonaan sarjan ulkopuolelle. Heitä hyvin harvoin näkyy tai edes kuuluu kohtausten taustalla. Vain Evan äiti on näkyvä poikkeus.

Kun aikoinaan sain oman ylioppilaslakkini, ajattelin minua kymmenen vuotta vanhemmista aikuisista, että okei, ainakin noilla tyypeillä ihan oikeasti on ymmärrys tästä kaikesta, heillä asiat ovat reilassa.

Nyt olen 27 ja aivan yhtä kesken kuin aina ennenkin. Niin tosin kuuluu ollakin.

Ainakin kolme hyvää syytä odottaa uusia Twin Peaks -jaksoja

Äh. Ei kai… vai?

Ihan hirveästi muuta en tohtinut ajatella, kun Twin Peaksin uusista jaksoista jo kolme vuotta sitten kerrottiin.

Pidän kovasti David Lynchin jutuista, ja vaikka monet hänen elokuvansa niin upeita ovatkin, uskon, että juuri Twin Peaksiin kulminoituu jotain erityisen lynchmäistä. Reippaasti ainakin reilun vuosikymmenen aikaansa edellä ollut televisiosarja säteilee pöllönsilmien välityksellä vielä nykyäänkin täysin omalaatuista tunnelmaansa. Se on epätäydelliseksi hiottu kimpale, jonka viat tekevät siitä vain ihastuttavamman. Monet scifiä ja jännäriä yhdistelevät sarjat aina X-Filesista eteenpäin ovat paljolti velkaa Twin Peaksille, joka 90-luvun alussa osoitti, että hämyinen genre toimii myös telkkarissa.

Kun jotain tällaista Lynch sitten yhdessä Mark Frostin kanssa ryhtyy elvyttämään yli 25 vuoden tauon jälkeen, on sanomattakin selvää, että projektiin liittyy valtavia riskejä. Kaikkein pahimmissa skenaarioissani Twin Peaks vuosimallia 2017 on sieltä aidan matalimmasta kohdasta mankeloitua fan servicea, jossa näyttelijät hokevat tuttuja repliikkejä tutuissa lavasteissa tutun soundtrackin tahtiin, siis ihan niin kuin silloin vuonna 1990, kun rumiin villapaitoihinkin osattiin vielä pukeutua ei-ironisesti. Ja onpas muuten hiton hyvää kahvia, saisiko tätä lisää.

Kaikesta huolimatta olen päättänyt, että Twin Peaksin uudet jaksot ovat tänä vuonna Suuri TV-Mahdollisuus, ja keksin tälle ainakin kolme hyvää syytä.

Oheinen teaseri ei mielestäni lukeudu niihin syihin, mutta laitetaan se nyt kumminkin tähän vielä ensin.

1. Tämä on ensimmäinen kerta yli kymmeneen vuoteen, kun David Lynch ohjaa jotain pitkää

Vuonna 2006 ensi-iltansa saaneen Inland Empiren jälkeen Lynch on tyytynyt ohjaamaan lähinnä erinäistä lyhärisälää ja musiikkivideoita.

Minua ainakin kiinnostaa kovasti, millaisessa terässä tuo Setä Surreaali – joka muuten vietti 71-vuotissynttäreitään samana päivänä kun entinen tosi-tv-julkkis astui maailman vaikutusvaltaisimman valtiojohtajan virkaan – on nykyään ja nimenomaan palatessaan televisiomuotoiseen kerrontaan.

Onko aika ehkä sittenkin vasta nyt kunnolla kypsä Lynchin täydelliselle Twin Peaks -visiolle? Nythän on golden age of television ja sitä rataa, eikä vielä edes kymmenen vuotta sitten ollut Netflixiä (nykyisessä muodossaan) ja muita vastaavia tuotantomalleja. (Nämä uudet jaksot tosin näyttää Showtime.)

Neljä vuotta sitten Lynch totesi Independentin haastattelussa monien muiden ikäistensä ohjaajakollegoiden tapaan, että elokuva taidemuotona (toisin sanoen sellaisena kuin hän sen haluaisi nähdä) päästelee jo kuolonkorahduksia. Toisaalta hän kuitenkin totesi:

I like the idea of a continuing story. And television is way more interesting than cinema now. It seems like the art-house has gone to cable.

Myös Mulholland Drive oli alkujaan tarkoitus tehdä televisioon. Aloittiko Lynch Twin Peaksilla jotain, jota olisi halunnut jatkaa ehkä pidemmällekin? Tästä pääseekin seuraavaan pointtiin:

2. Twin Peaks jäi kesken

Lynch ei olisi koskaan halunnut paljastaa Laura Palmerin murhaajaa. ABC-kanava painosti Lynchiä kuitenkin tekemään niin, minkä jälkeen sarjan ote kieltämättä herpaantui – kunnes se taas alkoi huipentua, mutta ei kuitenkaan riittävän monen katsojan mielestä, jolloin ABC jo vetikin piuhan seinästä. Twin Peaksin ei siis olisi pitänyt päättyä siihen cliffhangeriin, jossa tarina edelleen roikkuu.

Vaikka tässä onkin tekijöille varmasti haastava 25 vuoden väli, pidän siitä ajatuksesta, että taiteilija saa nyt mahdollisuuden saattaa työnsä loppuun. Ja vaikka lopputulos olisi pettymys, ainakaan se ei ole keskeneräinen pettymys.

Sitä myös ajattelisi, että uudet jaksot tarjoavat Lynchille täysin puhtaan pöydän, kun Palmerin murhaaja on jo kertaalleen selvitetty. Lynch jopa neuvotteli (= kiristi) itselleen paremmat ehdot (= lisää rahaa), kun tämä häipyi projektista vain palatakseen pian takaisin osapuolten päästyä sopuun.

Jos haluaa spekuloida, uutinen kiistoista voi tarkoittaa, että Lynch on saanut vallan tehdä tarinalle pitkälti mitä haluaa. Jos asia todella olisi näin, se tuntuu kutkuttavalta, sillä Twin Peaksin maailmassa Lynch ei ole aiemmin saanut sanoa viimeistä sanaa.

Mutta jos asia todella on näin, mitä Laura Palmerilla enää tekee? Palmerin näyttelijä Sheryl Lee on mukana myös tulevissa jaksoissa tänä vuonna.

Miten ruumis vanhenee 25 vuotta? En todellakaan tiedä, mutta luotan siihen, että Lynch tietää.

3. Uusien jaksojen näyttelijäkaarti on melko älytön

Sheryl Leen lisäksi moni vanhoista jaksoista tuttu näyttelijä tekee paluun tänäkin vuonna. Mukana ovat muun muassa Kyle MacLachlan (Dale Cooper), Mädchen Amick (Shelly), Dana Ashbrook (Bobby), jopa Palmerin vanhemmat eli Ray Wise ja Grace Zabriskie ja niin edelleen.

Kun luin näistä casting-uutisista ensimmäisen kerran, ne kieltämättä vahvistivat uhkakuvia siitä, että uusissa jaksoissa Twin Peaks -tribuuttiyhtye soittaa jokseenkin tutulta kuulostavia nuotteja nostalgianälkäisille.

Mutta, sitten. Ne muut näyttelijät.

Minulla ei ole harmaintakaan aavistusta siitä, miten Lynch aikoo sijoittaa Twin Peaksin kehyksiin esimerkiksi nämä tyypit:

  • Monica Bellucci
  • Laura Dern
  • Jim Belushi
  • Eddie Vedder (joo, se tyyppi Pearl Jamista)
  • Trent Reznor (joo, se tyyppi Nine Inch Nailsista)
  • Amanda Seyfried
  • Naomi Watts
  • Michael Cera
  • Tim Roth
  • Jennifer Jason Leigh
  • Ernie Hudson

Koko listan näyttelijöistä voi syynätä läpi tästä. Mukana on jopa brittiläinen vapaaottelija, UFC:n keskisarjan mestari Michael Bisping. Kuulemma hyvin pienessä roolissa, mutta kuitenkin.

Lynch, sinä hämmennät minua. Olisipa jo toukokuu.

Tinderöinnin tieteestä: Aziz Ansarin Modern Romance

Tapanani on bloggailla niitä näitä elokuvista ja televisiosarjoista, ja koska koomikko-näyttelijä Aziz Ansari tunnetaan molemmista, saan hyvän syyn livahtaa tässä postauksessa kirjallisuuden puolelle.

Modern Romance on tietokirja, jonka Ansari on kirjoittanut ja koonnut yhdessä sosiologi Eric Klinenbergin kanssa. Kirjan keskeinen tavoite on selvittää, miten ja miksi muun muassa ensitreffit, parisuhteet ja avioliitot ovat vuosikymmenten aikana mutkistuneet ja toisaalta helpottuneet – kaikkein eniten teknologian takia tai ansiosta.

Kaiken tämän sijaan Ansari olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa itsestään kaavamaisen koomikon elämäkerran (sori vaan Amy Schumer, sinun femoirisi oli silti ihan hyvä). Tällaiseen Ansari ei kuitenkaan tyytynyt, vaan uskalsi heittäytyä aiheeseen, jonka keskeinen kysymys on tarkemmin pohdittuna pökerryttävän laaja: mistä edes aloittaa?

Ansari toki siteeraa aiempia selvityksiä ja haastattelee muita alan asiantuntijoita, mutta tekee kirjassa Klinenbergin kanssa myös omaa tutkimusta, siis kvalitatiivistakin sorttia. Amerikkalaisten haastateltavien lisäksi Ansari etsii vastauksia myös muun muassa Buenos Airesista ja Japanista, jossa nuorten miesten haluttomuus pariutua ja edes harrastaa seksiä aiheuttaa panikointia valtion ylimmällä tasolla.

Se, kuinka hyvin Modern Romance lopulta kestää tarkkailua sosiaalitieteiden suurennuslasin läpi, pitää jättää jonkun minua fiksumman arvioitavaksi. Mutta Ansari ottaa aiheensa vakavasti (itseään ei juurikaan), ja lopputuloksena on kyllä ihan oikea, fiksu tietokirja.

Ansarin tapa ripotella vitsejä kirjansa kappaleiden väleihin toimii likimain täydellisesti, jopa silloin, kun tämä kuvailee Buenos Airesin hätkähdyttävän vastenmielistä sovinismia. Ansarin stand upille en ole lämmennyt koskaan, mutta pidin kovasti Master of None -sarjasta, joka on itse asiassa aika hyvä side dish tälle kirjalle, tai toisin päin. Käytän ruokavertausta, tietysti, koska Modern Romancen huumorissa – Ansari on ehkä lopulta hivenen kiinnostuneempi Tokion ramen-tarjonnasta kuin koko japanilaista yhteiskuntaa koettelevasta väestökriisistä – on kaikuja myös Parks and Recin Tom Haverfordista. Treat yo’ self.

Kuuntelin Modern Romancen äänikirjana. Se oli oikein hyvä ratkaisu. Välillä Ansari esimerkiksi puhuu haastateltavan äänellä tyhmästi murtaen, vaikka ei oikeasti tiedä miltä haastateltava kuulostaa, mutta tekee niin silti, koska se on hänen mielestään kivaa. Erään kappaleen otsikko on ”Algorithms”, sana, jonka Ansari lausuu äänikirjan juuri tuossa kohdassa hassusti huudahtaen vailla mitään varsinaista syytä. Jos kuka tahansa toinen koomikko tekisi näin, se olisi rasittavaa.

Paikoin Ansari myös eksyy alkuperäisestä aiheestaan (esimerkiksi puhumaan ruoasta) useiden minuuttien ajaksi niin, ettei hänelle oikein jää muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa samalla tiellä.

Modern Romancen yksi toistuvista teemoista käsittelee rajattomilta tuntuvia mahdollisuuksia (isot kaupungit, some ja nettideittipalvelut ovat täynnä potentiaalisia seurustelukumppaneita) ja niistä muodostuvaa valinnan vaikeutta (entä jos jossain sittenkin on joku vieläkin ihanampi?), joten Ansari päättää kirjansa lämpimiin sanoihin. Kiteytetysti: panosta ihmissuhteiden laatuun, älä määrään.

Tuntuu hivenen kolkolta, että moista sanomaa edes tarvitaan. Mutta koska yhä useampi ihminen on toiselle ihmiselle pop up -pallo näytöllä, sivulle swaipattava kasvokuva tai ehkä Älä Vastaa -niminen yhteystieto WhatsAppissa, kai se on hyvä, että edes joku yrittää meitä muistuttaa – ja saa nauramaan ääneen siinä samassa.

Jos San Junipero olisi elokuva, se olisi vuoden parhaita

”Onko televisio uusi elokuva” on kyllästyttävä, aika turhakin keskustelu.

Tv-jaksot ovat täysin itsenäinen taiteenlajinsa, sillä niiden avulla kerronta kulkee ja rytmittyy aivan eri tahtiin kuin elokuvissa. Molemmilla muodoilla on ansionsa, mutta väitteleminen siitä, onko toisesta tullut yhtäkkiä jotenkin parempi kuin toisesta, tuntuu väistämättä epäoleelliselta. (Minusta se on yhtä epäkiinnostavaa kuin vaikkapa vääntö siitä, ovatko kirjat parempia kuin sarjakuvat.)

Tietystihän asia on näin, nämähän ovat perusasioita. Televisioko kykenisi samaan kuin elokuva, tai toisin päin? Ei kai sentään.

Mutta sitten näin syksyllä Black Mirrorin kolmannen kauden San Junipero -jakson Netflixistä, ja ymmärsin kenties ensimmäistä kertaa, ainakin hieman, miksi joku sittenkin saattaisi ajatella noin.

Tunnin mittainen San Junipero on hyvin paljon kaikkea, mutta se on myös ”elokuvallinen” – ainakin siinä mielessä, että elokuvateatterin valkokankaalla sen ei tarvitsisi hävetä itseään lainkaan, ja siksi olisinkin enemmän kuin mielelläni maksanut siitä täyden leffalipun hinnan.

Varmasti parikin kertaa. Koska mitäpä sitä ei ihastuksensa eteen tekisi?

Varietyn mielestä San Junipero on vuoden toiseksi paras yksittäinen televisiojakso, ja IndieWire puolestaan nosti sen listallaan sijalle seitsemän. IndieWiren perustelut kolahtavat: ”60 minutes later, we understood everything, and the knowledge was heartbreaking but also inspiring, in a way that Black Mirror, typically bleak in its outlook, had never really tried before.”

San Juniperon näkeminen ensimmäistä kertaa on upea kokemus. Tästä eteenpäin kirjoitus on täynnä tuon kokemuksen pilaavia spoilereita. Lopeta siis lukeminen, jos jakso on vielä näkemättä!

Voisin kirjoittaa tästä jaksosta ties kuinka pitkän bloggauksen. Jotta blogi ja netti kuitenkin säästyisivät mahdottoman mittaiselta tekstitulvalta, lienee vain kätevintä listata asiat, joista San Juniperossa erityisesti pidin.

  • Mackenzie Davisin ja Gugu Mbatha-Raw’n kemiat toimivat virheettömästi. He saavat hahmot toimimaan niin hyvin, että mietin vieläkin, miten he mahtavat pärjätä.
  • Jakson kasariteema (myös ysäri ja 2000-luvun alku) näyttää upealta, mutta kliseinenkin se on. Tuntuu siltä, että tällä on tarkoitus: tärkeintä on, että kukin aikakausi on nostalginen ja näyttää siltä, miten San Juniperon asukkaat muistavat sen. Realistisuus on toissijaista – virtuaalitodellisuudestahan tässä on kyse.
  • Kyllä, tämä on toki tarina kielletystä rakkaudesta kahden naisen välillä. Mutta aivan eri tavalla mitä aiemmin on nähty: San Juniperossa jokainen voi olla oma itsensä, eikä ulkopuolista painetta itsensä peittelyyn ole. Yorkien elämä ei ole ollut traagista kaapissa olemisen takia, vaan juuri sieltä ulos astumisen vuoksi. Hänen seksuaalisuutensa on kirjaimellisesti halvaannuttanut hänet vuosikymmeniksi, siis lähes koko aikuiselämänsä ajaksi. Vasta kehittynyt teknologia antaa hänelle vihdoin mahdollisuuden ”elää” niin kuin haluaa – mutta vielä tanssilattiallakin Yorkie-parka luulee, että muiden katseet ovat arvostelevia.
  • Black Mirrorilla on aina silmää yksityiskohdille. San Juniperossa niitä vain tuntuu olevan erityisen paljon, ja siksi jakso kestää erinomaisesti useammankin katselukerran. Kiinnitä huomiota esimerkiksi eri aikakauden ”one week later”-fontteihin ja San Juniperon yökerhon nimeen. Detaljeilla on väliä!
  • Eräs yksityiskohta, josta erityisesti pidin: kun Yorkie kävelee ensimmäistä kertaa yökerhoon, hän on tietysti ennen kaikkea häkeltynyt ja tunteiden vallassa, mutta myös epävarma omasta kehonsa liikkeistä – hänhän ”liikkuu” ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Mackenzie Davis näyttelee tämän erittäin hyvin.
  • Clint Mansellin soundtrack.

 

  • Ja ne loputkin soundtrackista, aina biisien nimiä myöten.

 

  • Quagmire on hauska silmänisku koko virtuaalitodellisuuskeskustelun sille vaiheelle, jossa joku aina ennen pitkää ottaa puheeksi seksuaaliset fantasiat. Miksipä ei siis San Juniperokin niin tekisi? Muista vain säätää kiputaso sopivaksi!
  • Mitä on elämä? Sekä Yorkiellä että Kellyllä ne ovat olleet päinvastaiset. Onnettomuutensa jälkeen Yorkie ei ole sanalla sanoen kokenut paljonkaan asioita, kun taas Kelly on viettänyt pitkän, joskin sydänsurujen täyttämän elämän. Jakson lopussa Kelly kiivastuu, koska Yorkie ei voi mitenkään ymmärtää hänen näkökulmaansa. Mutta miten Kelly muka osaisi asettua Yorkien asemaan?
  • San Junipero pohtii vaikka mitä – teknologian mahdollisuuksia ja sen nostattamia moraalikysymyksiä, kiellettyä rakkautta, ikuista elämää – mutta se ei hajoa käsiin missään vaiheessa. Ote pitää.
  • Black Mirror on kolkko sarja, mutta San Junipero on poikkeuksellinen jakso humaanin lähestymistapansa ja iloisen loppuvireensä ansiosta. Vaan onko loppuratkaisu onnellinen? Näin on toki toisteltu, mutta en ole tästä niin varma, että uskaltaisin yhtyä kuoroon. Asiahan on kaukana mustavalkoisesta, ja filosofista dilemmaa riittää pureskeltavaksi vaikka millä mitalla. Tämä on ehkä San Juniperossa parasta, kuten Black Mirrorissa monesti muutenkin.

Sen verran on elokuvapuritaania minussakin jäljellä, että tämän bloggauksen otsikon kirjoittaminen tuntui uhkarohkealta.

Mutta ei sen takana ole vaikea seistä.

Rogue One on sekasotku, josta uupuu Star Warsin sielu

Postaus sisältää spoilereita Rogue Onesta, mutta tiedätkö mitä? Ei sillä ole edes hirveästi väliä. Tämä elokuva ei tarjoa merkittäviä juoniylläreitä samaan tapaan kuin esimerkiksi The Force Awakens. Oli miten oli, pakollinen spoilerivaroitus oli tässä.

Rogue One: A Star Wars Story on elokuva, joka katkaisee pitkän perinteen Tähtien sodassa: tekijät ovat päättäneet, että käynnistyäkseen tämä tarina ei tarvitse klassisia keltaisia alkutekstejä, jotka rullaavat ylöspäin tähtitaivaalla.

En pidä itseäni Star Wars -fanina, jolle tällaisella asialla olisi suurta merkitystä. Siksi yllätyin itsekin, kuinka jo heti ensimmäisten kohtausten aikana juuri keltaiset tekstit mustalla taustalla olivat jotain, jota Rogue One tuntui kaipaavan.

(The Force Awakensissa tämä aloitus toimii todella tehokkaasti. Siinä keltaiset alkutekstit alkavat lauseella ”Luke Skywalker on kadonnut.” Miten voimakas virke!)

Rogue Onella on nimittäin aivan hirvittävä kiire selittää asioita puhki. Ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana piipahdetaan hengästyttävään tahtiin viidellä (tai no en muista tarkalleen, ainakin neljällä) vaikeasti nimetyllä planeetalla tai planeetan kuulla. Ensin elokuvan sankari Jyn Erso on pieni tyttö, ja pahikset tulevat hakemaan hänen isäänsä Galen Ersoa (Mads Mikkelsen) takaisin Imperiumin riveihin, koska siellä hän on joskus ollut, mutta ei halua olla enää, ja nyt Jyn onkin jo aikuinen nainen (Felicity Jones), ja isänsä Galen on yhä Imperiumissa, vaikka ei edelleenkään siis oikeasti halua olla, mutta esittää vain, kuten hän Imperiumista loikanneen pilotin välittämässä hologrammiviestissä pian kertoo.

Niin, se hologrammiviesti. Kiteytetysti Rogue One siis kertoo kapinallisista, jotka varastavat Kuolemantähden pohjapiirrokset, joita toiset kapinalliset myöhemmin hyödyntävät tuhotakseen Kuolemantähden Uudessa toivossa.

Rogue Onen tapa kiteyttää asia on antaa Galen Erson selittää se jotenkin näin: ”Kuule Jyn, juttu on nyt niin, että olen painanut ihan hitosti duunia täällä Imperiumissa ja rakentanut sitä Kuolemantähteä joka tuhoaa planeettoja, mutta mielestäni se on moraalisesti väärin ja koska olet tyttäreni ja rakastan sinua ja mietin sinua ja ANYWAY, tärkeintä on siis, että rakensin tähän koko hommaan sellaisen porsaanreiän jonka vain minä tiedän, mutta tämän hologrammin kautta en voi sitä tietoa välittää, koska se olisi jo vähän liian helppoa, joten se tieto pitää hakea toiselta planeetalta Imperiumin huippuvartioidusta mestasta, ja nyt on kiire, kova kiire, ja siis nyt todellakin on kiire, koska jos katsot horisonttiin niin näet kuinka Kuolemantähti jo tuhoaa planeettaa jolla seisot, joten lähdehän jo seikkailuun.”

Rogue Onen jälkeen on helppo ymmärtää, miksi elokuvan jälkituotanto oli vaikeuksissa. Sekametelisopan voi miltei maistaa. (Vielä toinen, analyyttisempi artikkeli aiheesta.)

Hätäisyys onneksi helpottaa hieman, kun Rogue One ehtii päästä vauhtiin. Jotain hyvääkin sillisalaatissa on: pidin siitä, miten juuri kiireellinen siellä täällä poukkoilu saattaa elokuvassa yhteen hyvin sekalaisen seurakunnan kapinallissankareita. Tämähän on tietysti Star Wars -elokuvissa ja muissakin hyvissä seikkailuissa tapana.

Elokuvan hahmoja on moitittu pahvisiksi, ja olen tästä pitkälti samaa mieltä. Varsinkin Jyn tuntuu enemmänkin tilanteesta toiseen poukkoilevalta vahinkosankarilta, joka on maalauksessa aina vähän sivussa, ei koskaan keskellä.

Pari poikkeustakin hahmoissa silti on.

Ensimmäisissä kohtauksissaan Chirrut Îmwe (Donnie Yen) on kävelevä klisee: sokea itämaisten taistelulajien velho, joka jaarittelee viisaan oloisia juttuja Voimasta. Mutta Rogue One antaakin katsojan huomata, ettei Chirrut ehkä olekaan mikään kaikkitietävä maagi. Hänellä vain sattuu olemaan matkassa myös poikkeuksellisen paljon tuuria, mikä riisuu hahmon mystiikasta heti ison palasen. Chirrut myös osaa suhtautua vallitsevaan tilanteeseen ja itseensä huumorilla.

Pidin näistä piirteistä, mutta niille ei annettu tarpeeksi tilaa, jotta olisin erityisemmin välittänyt siitä, kuinka Chirrutille käy. Kun Chirrutin kohtalo lopulta koittaa, hän on vain yksi muiden joukossa.

Myös hyvikseksi koodattu Imperiumin ex-robotti K-2SO (äänessä Alan Tudyk) muistuttaa siitä, missä Star Wars -elokuvat ovat monesti parhaimmillaan: koneiden inhimillistämisessä. K-2SO laskee todennäköisyyksiä aivan väärissä tilanteissa ja on välillä ihan hauska.

Hän, tai siis se, vain sattuu olemaan aivan väärässä elokuvassa. Rogue One on melko synkkä tarina ja kertoo pohjimmiltaan vaarallisesta itsemurhatehtävästä. Kun K-2SO alkaa täpärissä toimintatilanteissa luetella hyvin alhaisia onnistumisprosentteja ääneen, ihmishahmot huudahtavat aina, että ”nyt on hieman huono hetki!” Robotin huumoriyrityksistä voisi sanoa täsmälleen samaa.

(Toisaalta: jos Rogue Onessa ei olisi K-2SO-robottia tai huumoria ollenkaan, syyttäisin sitä varmaankin jo liiasta synkistelystä. Tasapainoilu ei ole helppoa.)

Paitsi että Rogue One on hätäinen, siitä puuttuu tyystin myös Star Warsin henki, lämpö ja sielu. Elokuvan tekijät ovat tehtailleet hutaistun elintarvikkeen ja ajattelevat, että kyllä yleisö tämän syö, siinähän lukee kannessa Star Wars ja vieläpä virallisella fontilla.

Jälkikäteen mietin, mikä tästä elokuvasta teki niin erityisen, että se kannatti liittää osaksi Star Wars -universumia. Mitä uutta se toi elokuvasarjan Suureen Tarinaan?

Näistä kysymyksistä on hyvin lyhyt matka siihen kaikkein ikävimpään pohdintaan, jota en koskaan katsojana haluaisi pyöritellä: miksi tämä elokuva on edes tehty?

Kun elokuvauniversumia laajennetaan huonolla käsikirjoituksella, se myös synnyttää aivan uudenlaisia ongelmia:

Toivottavasti Rogue One oli näistä uusista Star Wars -elokuvista pelkkä lipsahdus.

Odotan silti joulukuussa 2017 ensi-iltansa saavaa, vielä nimeämätöntä Episodia nro 8 optimistisena. Syitä on kaksi: 1) sen ohjaa ja käsikirjoittaa lupaava Rian Johnson ja 2) trilogioissa yleensä keskimmäisellä osalla on tapana olla se kaikista tykein.

It Follows ja aikuistumisen kauhut

Tämä postaus käsittelee erinomaista It Follows -kauhuelokuvaa ja sen juonenkäänteitä melko läpikotaisesti. Älä lue eteenpäin, jos et ole vielä nähnyt elokuvaa. Ja jos tosiaan et ole – mars katsomaan!

Ennen kuin voi siirtyä It Followsin kauhujen pariin, pitää aloittaa ohjaaja David Robert Mitchellin esikoisesta.

The Myth of the American Sleepover on utuinen indie-draama amerikkalaisista teineistä, jotka viettävät kesälomansa viimeistä viikonloppua ennen koulun alkua. Jotkut tavoittelevat rakkautta, toiset ihan vain ensimmäistä suudelmaa. Elokuva näytettiin ilmestymisvuonnaan mm. Cannesissa ja SXSW-festivaalilla ja se oli eräänlainen sleeper hit (heh), tosin enemmänkin kriitikkojen kesken, taloudellisessa mielessä ei oikeastaan ollenkaan.

Omassa leffanörtin sielussani on erityisen herkkä paikka kasvutarinoille ja teinielokuville. Pidin itsekin elokuvasta, vaikka siinä onkin tunnistettavissa ensikertalaisen ohjaajan pieniä säröjä.

Yhden illan ja yön tapahtumista kertova Sleepover on haikean kaunis elokuva pienistä hetkistä, jotka tapahtuvat elämässä vain kerran. Jo heti elokuvan avauskohtauksessa Maggie-niminen teinityttö (Claire Sloma) pohtii, olisiko kesällä ehkä sittenkin pitänyt tehdä jotain enemmän.

Ikään kuin nimelleen uskollisena elokuva on unisen oloinen monellakin tapaa. Teinit laahustavat hartaan tunnelman läpi kuin juuri päiväunilta herätettyinä (eikö se oikeastaan ole lähinnä ominaista teineille?), eikä suuria tunteenpurkauksia nähdä lähes lainkaan. Yhdessä kohtauksessa yksi pojista, Rob (Marlon Morton), joutuu jekun kohteeksi ja saa kananmunasta t-paitaansa. Jos hän siitä erityisemmin suuttuu, ainakaan hän ei juuri näytä sitä.

David Robert Mitchellin ohjausdebyytti hengittää erikoisella tavalla, jota on hankala paikantaa millekään aikakaudelle. Monien yksityiskohtien ja varsinkin värimäärittelyn puolesta Sleepover voisi sijoittua ehkä 70- ja 80-lukujen taitteeseen, mutta paikoin esimerkiksi kuvissa vilahtavat pukeutumistyylit antavat olettaa muuta. Hyvin retromallinen televisio näyttää vanhanajan kauhuelokuvaa, ja välillä lankapuhelin soi, mutta toisaalta esimerkiksi Maggien lyhyet hiukset ja useat lävistykset heittävät johonkin selvästi modernimpaan aikaan.

Aikakauden hämärtäminen ei ole mikään katsojalle purtavaksi heitetty pähkinä, vaan tehokeino, joka tukee elokuvan tarinaa, hahmoja ja varsinkin tyyliä. Se on ja ei ole totta, aivan kuin unta. ”Nukkuva lähiö” on ehkä kulunut ilmaisu, mutta tällä kertaa se on enemmän kuin paikallaan.

The Myth of the American Sleepoverin tärkein kohtaus tapahtuu aivan elokuvan keskellä. Maggie ja poika (jonka nimeä en enää muista enkä löydä netistäkään, sen verran indie-tasolla liikutaan) ovat uineet rantabileiden luota ponttoonille juttelemaan. Poika sanoo mm. seuraavaa (ei aivan suora lainaus):

I actually liked it when my friends had sleepovers. I guess it’s the kind of thing you miss when you’re too old to do it anymore. There’s something to be said for all the good stuff you get to do when you’re a kid.

Lopuksi poika toteaa, että jossain vaiheessa sitä vain tajuaa, että on liian myöhäistä, eikä näitä hetkiä saa enää koskaan takaisin.

Ja juuri tästä kertoo myös It Follows.

Kun Mitchellin kerrottiin ensimmäisen ohjaustyönsä jälkeen siirtyvän kauhuelokuvan pariin, uutista pidettiin Sleepoverin huomioon ottaen varsin yllättävänä. Mitchellin It Follows on kuitenkin monella tapaa edeltäjänsä kaltainen ja ehkä jopa henkinen jatko-osakin.

It Follows ei ole erityisen vaikea elokuva, mutta ensimmäisellä katselukerralla olin lähinnä keskittynyt pitelemään elokuvateatterin penkistä kiinni kauhusta valkein rystysin. Toisella kerralla tämä palkitseva elokuva jo avautuukin paremmin.

Itse asiassa se avautui minulle heti paremmin jo trailerin nähtyäni:

Jay (Maika Monroe) lausuu keskeiset repliikit heti trailerin alussa. Hän kertoo haaveilleensa pienenä siitä, että olisi tarpeeksi vanha tekemään tiettyjä juttuja. Hän tarkoittaa varsinkin deittailua, joka taas merkitsisi eräänlaista vapautta – tai niin Jay ainakin arvelee.

Itse elokuvassa Jay lausuu nuo sanat autossa harrastettuaan juuri seksiä Hugh’n (Jake Weary) kanssa. Trailerissa ei enää tätä kohtaa kuulla, mutta repliikki päättyy:

Now that we’re old enough, where the hell do we go?

Välittömästi tämän jälkeen Hugh tainnuttaa Jayn. Hetkeä myöhemmin Hugh kertoo Jaylle, kuinka elokuvan It – olkoon se tämän postauksen yhteydessä vaikkapa mystinen Seuraaja – saapuu pian vainoamaan Jayta.

Myös Hugh käy elokuvassa läpi hieman samoja ajatuksia kuin Jay, mistä elokuva antaa vihjeen jo aiemmin. Kun Hugh ja Jay menevät treffeille elokuvateatteriin, he leikkivät eräänlaista arvaa kuka -ajatuspeliä. Leikissä pitää veikata, kuka lähistöllä olevista ihmisistä toinen mieluiten olisi.

Hugh osoittaa arviolta 3-vuotiasta pikkupoikaa pitelevän miehen suuntaan. Hän ei kuitenkaan tarkoita miestä, vaan poikaa ja perustelee:

How cool would that be to have your whole life ahead of you?

Pinnan alla Jay ja Hugh ovat yhtä lailla ahdistuneita aikuiseksi varttumisesta, vaikka eivät sitä välttämättä itse tiedostakaan.

Elokuvassa Seuraaja alkaa jahdata teinejä seksin jälkeen. Ohjaaja Mitchell ei käsittääkseni ole hirveästi jaksanut selitellä elokuvaansa haastatteluissa, mutta on kuitenkin todennut, että ei, elokuva ei sentään kerro sukupuolitaudeista saati moralisoi seksin vaaroista.

Tulkinta ei kuitenkaan ole voinut tulla Mitchellille täytenä yllätyksenä. It Follows iskee silmää monellakin tapaa ainakin John Carpenterin Halloweenille ja ehkä hieman myös Wes Cravenin Painajainen Elm Streetillä -kasariklassikolle. Myös näiden elokuvien on aikanaan ajateltu tavalla tai toisella kritisoivan nuorten liiaksi höltynytä seksuaalikäyttäytymistä tai vastaavaa syntisyyttä.

Miksi seksi sitten on mukana It Followsissa? Ehkä takaisin pitää heittää vastakysymys: miksi ei olisi? Vaikka It Follows ei täysin genrepuhdas slasher olekaan, seksi on joka tapauksessa hyvin olennainen osa sitä kauhukaanonia, jolle Mitchell elokuvallaan kumartaa.

Seksin voi myös tulkita edustavan elokuvassa aikuistumisriittiä, joka on merkittävämpi lähinnä neitsyille kuin sen jo kertaalleen kokeneille: mukavankaan kokemuksen takana ei välttämättä odota yhtään mikään. Kun Jay elokuvan lopussa sekstailee Paulin (Keir Gilchrist) kanssa, eli samalla siirtää Seuraajan kirouksen eteenpäin, Jay kysyy, tuntuuko nyt jotenkin erilaiselta. Ei, ei tunnu, Paul vastaa. Ei niin miltään.

Mitchell käyttää myös It Followsissa samaa ”selittämättömän aikakauden” tehokeinoa kuin The Myth of the American Sleepoverissa, mutta vieläkin vahvemmin. Kukin It Followsin teineistä on kuin oman hämärän vuosikymmenensä edustaja. Jayn hipsterin oloinen kaveri Yara (Olivia Luccardi) lukee Dostojevskin Idioottia eriskummallisesta simpukan muotoisesta e-laitteesta, kun taas Jayn kotikadun toisella puolella asuva Greg (Daniel Zovatto) on kuin The Breakfast Clubin koekuvauksista paikalle pöllähtänyt paha poika. Ja taas välillä katsellaan vanhoja kauhuelokuvia vanhoista telkkareista.

Jälleen kerran Mitchellin tyyli irtaannuttaa elokuvan tapahtumat todellisuudesta unenomaiseksi. Kauhuelokuvassa se vain toimii erittäin tehokkaasti.

It Followsin viimeinen repliikki, tai itse asiassa suora lainaus, jää Yaran lausuttavaksi. Hän lukee sairaalavuoteella Idioottia:

When there is torture, there is pain and wounds, physical agony, and all this distracts the mind from mental suffering, so that one is tormented by the wounds until the moment of death. And the most terrible agony may not be in the wounds themselves but in knowing for certain that within an hour, then within 10 minutes, then within half a minute, now at this very instant—your soul will leave your body and you will no longer be a person, and that this is certain. The worst thing is that it is certain.

It Followsissa Mitchell otti Sleepoverista tutut elementit, aikuiseksi kasvamisen haikeuden ja kauneuden, ja muutti yhdistelmän kertaheitolla kauhuksi. Lempeästä unesta tulikin painajainen.

Kaikki me vanhenemme ja vartumme. Jossain elämänvaiheessa huomaamme, ettemme ole enää nuoria emmekä tule ikinä olemaankaan. Aina kun katsomme taaksepäin, se seuraa. Pahinta on, että se on varmaa.

Ja ihmiselle, joka ei ole enää ihan nuori mutta ei vielä aivan aikuinenkaan, se on aivan helvetin pelottavaa.

Uusnatsien joukkoon soluttautuva Daniel Radcliffe on elämänsä vedossa

Myönnän, että Imperium-jännäri kirvoitti aluksi ihmettelyä: kliseilläkö tämä elokuva nyt pelaakin? Daniel Radcliffen esittämä protagonisti näyttäytyy analyyttisenä nörttinä, joka on pottatukkansa ja silmälasiensa kanssa lähestulkoon karikatyyri toimistoreppanasta. Pallostakin hän saa töissä päähänsä.

Jos Harry Potter olisi ollut jästi, ehkä hän olisi varttunut jotakuinkin tällaiseksi:

Ihmettely sai onneksi siirtyä nopeasti syrjään. Päähahmo on erinomaisesti kirjoitettu, ja Radcliffe on roolin tulkitsemisessa kertakaikkisen loistava.

Hitlerin sitaatilla pahaenteisesti alkava Imperium perustuu ainakin osittain tositapahtumiin. Ohjaaja Daniel Ragussis on tehnyt käsikirjoituksen yhdessä entisen FBI-agentti Michael Germanin kanssa.

Elokuvassa FBI saa ensi käden tietoa Yhdysvaltoja mahdollisesti uhkaavasta bioterrorismista. Agentti Angela Zamparo (Toni Collette) uskoo jälkien johtavan äärioikeiston sylttytehtaalle ja haluaa värvätä Nate Foster -nimisen keltanokan (Radcliffe) peitetehtäviin uusnatsien verkostoihin. Zamparo uskoo terrori-iskun uhan olevan vakava, ehkä jopa akuutti.

Imperiumissa Nate Foster löytää itsensä vihollisten linjojen takaa yllättävän nopeasti. Yhdessä montaasinomaisessa kohtauksessa hän pänttää Mein Kampfia ja muuta alan kirjallisuutta, ajaa hiuksensa pois, ja kas, seuraavaksi hän jo istahtaakin uusnatsien kanssa samaan pöytään ravintolassa.

Foster lyöttäytyy uusnatsien riveihin paitsi rivakasti myös luontevasti. Ei katsoja kovin pitkään ehdi pottatukkaversioon tutustumaankaan, mutta silti valeuusnatsi-Foster tuntuu käytännössä aivan toiselta hahmolta. Hämmentävää kyllä, peiteroolissaan hän tuntuu ammentavan jostain rehdin annoksen itsevarmuutta.

Imperium ei paljasta yksin elävän Nate Fosterin henkilökohtaisesta elämästä paljoakaan (sen lisäksi mitä Zamparo ylläolevassa klipissä nopeasti luettelee). Foster kylläkin kertoo olevansa se tyyppi, jota koulussa aina vähän tuupittiin, mutta juuri siksi hän istuukin valkoisen rodun kansanmurhasta ja juutalaisten salaliitosta vaahtoavien sekaan niin hyvin. Nämä yhteisöt tarjoavat hyljeksityille (tai ainakin sellaiseksi itsensä tunteville) paikan ja oikeutuksen uhriutumiselle. Tähän teho tietysti suurelta osin perustuu, mutta välillä mietin, ymmärtääkö Nate Foster tätä aina itsekään.

Imperium myös väistää monet peiteagenttielokuvien kliseet kiitettävästi. Kun tummaihoinen tuttava on vähällä tunnistaa Naten uusnatsien mielenosoituskulkueesta, Nate hiljentää tilanteen nopeasti rasistisella solvauksella. Odotin heti seuraavaksi näkeväni kohtauksen, jossa ahdistunut Nate perkaa omaatuntoaan ja ehkä avautuu asiasta pomolleen, mutta sellaista ei koskaan tullutkaan. Viileä Excel-puoli Natessa tietää kyllä mitä tekee: täpärissä tilanteissa hän vastaa vihaan samalla mitalla ja suuremmalla volyymilla.

Koko elokuva on käytännössä Radcliffen harteilla – ja hyvä niin! Hän on erittäin kiinnostava, vakuuttava ja vetoava esittäessään agenttia joka esittää jotain aivan muuta kuin on. En ehkä uskalla väittää roolia Radcliffen uran parhaaksi, mutta synkin se ainakin on, luultavasti myös ahdistavimmasta päästä näyttelijälle itselleen.

Radcliffe saa välittämään Nate Fosterista niin paljon, että muutamat huonotkin puolet (pari sivuhahmoa jää hieman ohuiksi ja yllättäen taka-alalle, lopetuksessa on aavistus antikliimaksin ikävää makua) unohtuvat helposti. Jos Radcliffen suoritusta ei lasketa, Imperium on ”vain ihan hyvä” elokuva – mutta äh, tällainen venkoilu on turhaa ja epäreilua, sillä juuri Radcliffen elokuva tämä onkin.

Toki monet muutkin elokuvan hahmot tuntuvat (heikkouksineenkin) hyvin kirjoitetuilta. He ovat ihmisiä, joita on samaan aikaan vaikea ja helppo ymmärtää.

Siksi Imperium hyytävästi osoittaakin, että vaikka pilottitakeissa rymyävät natsisymppaajat väkivaltaisia ovatkin, he eivät välttämättä edusta sitä huolestuttavinta vaaraa. Ehkä meidän ei välttämättä tarvitse olla huolissamme edes kaikista äärioikeistoa agitoivista internet-äänistäkään (elokuvassa Dallas Wolf -nimistä radiopersoonaa ja Rush Limbaugh’ta muistuttavaa konservatiivikaistapäätä esittää Tracy Letts, mainio hänkin).

Vaan… mistä, kenestä sitten?

Vastaus lienee parempi jättää elokuvan tarjoiltavaksi.